Päivittelyä

Paljon on sattunut ja tapahtunut sitten viime tarinoinnin. Kesä oli ja meni, nyt ollaan jo pimeässä syksyssä ja odotellaan joulua.

Kesä minulla meni pitkälti juostessa. Ovaalillekin pääsin. Menoni ja varsinkin menohaluni on ollut huimaa! Jotain tekemisen meininkiä olen onnistunut tartuttamaan laiskias-Penttiinkin, sen verran ennakko-odotuksia paremmin Pentin kisakausi meni. Pentin omat rataennätykset eivät harmittavasti kuitenkaan parantuneet, vaikka hemmetin lähellä sekin oli muutaman kerran! No, ensi keväänä taas harjoitukset jatkuvat ja sitten se on jännä edessä meikäläiselläkin.

Syksyn myötä myös Pirre Pirinen ylennettiin sohvan koristeesta ihan oikeaksi harrastuskoiraksi.  Pirre aloitti nimittäin agilityn. Vauhdikas harrastus on sekin. Pirre on kuulemma ihan ilmiömäinen tässä touhussa, kovalla innolla se suorittelee esteitä ja on lyhyessä ajassa oppinut paljon. Vielä kun äiti pysyisi Pirren hurjassa tahdissa mukana. Pikku nartulla onkin nyt ihan uutta hullun kiiltoa silmissään. Vai pitäisiköhän sanoa, että nartuilla on ihan uutta hulluutta silmissään.  Äiti on nimittäin vähintäänkin ihan yhtä innoissaan tästä uudesta harrastuksesta kuin Pirre.

Pätkän kuulumisista kerrottakoon sen verran, että Pätkällä ei taida kauhean vahvasti mennä, varmaankin sen selkävian takia. Pätkä onkin päässyt lomailemaan enon luokse naapuriin jo useamman kerran. Siellä enon luona Pätkän ei tarvitse esittää kenellekään kovaa jätkää ja se saa komennella enoa ihan mielin määrin ja eno vaan lellii sitä. Äiti ja eno meinaavat viedä Pätkän uusiin röntgenkuvauksiin, toivottavasti sieltä sen selästä ei sitten löydy mitään uutta pahaa. Mielelläni minä vielä monen monituiset leikit ja painit vääntäisin Pätkän kanssa…

Minäkin jouduin röntgenkuvaukseen erään hiekkakuopalla rallittelun päätteeksi. Minulta kuvattiin oikea etujalka. Lääkäri sanoi, että minulta on ranteen nivelside revähtänyt ja laittoi minut pitkälle lepolomalle. Nyt se ranne alkaa olla jo kunnossa, mutta en minä siltikään saa vielä vapaana juosta. Tylsää. Äiti on kyllä kovasti kehunut minua siitä miten hienosti minulla on kuuppa kestänyt tätä usean viikon toimettomuutta.  Muutaman kerran olen repinyt sen jalka pakettini tuhannen silpuksi ja kerran väänsin sonnat olohuoneeseen, ihan vaan ettei totuus unohtuisi... Jotain pieniä temppuja me ollaan yritetty opetella, noin niin kuin mielen virkistykseksi. Siis semmoisia temppuja missä ei tarvitse liikkua paljoa, mutta sen minä vaan sanon, ettei mitkään temput kyllä kunnon riemupersekaahostelua voita!

Kevättä rinnuksilla

Tulihan se kevät jo viimein! Alkoikin jo tympiä se ainainen pukeminen, milloin puettiin toppatakkia, milloin sadetakkia, milloin haalaria, milloin villapaitaa ja milloin puettiin sekä villapaitaa että toppatakkia. Olipa talven kylmimmillä pakkasilla kaiken lisäksi oikein aluspaidatkin. Tossuja ei sentään jouduttu käyttämään, vaikka Pirre olisi kyllä varmasti halunnut nekin. Pirre kun tykkää aina pukeutua kaiken maailman hepeneisiin, se yrittää joskus pukeutua jopa äidin vaateisiin, kun äiti on vetämässä sukkia tai housuja jalkaan. Me pojat ollaan kyllä tukevasti sitä mieltä, että ihan homojen hommaa tuommoinen koirien vaatettaminen!

Lumien sulamisen myötä meidän takapiha meni ihan piloille, ei siellä voinut yhtään juosta kun siellä oli semmoista märkää ja upottavaa lössöä.  Hetken aikaa kevättalvella siellä oli kyllä tosi hyvä juosta, muutenkin kun vain meidän tekemiä polkuja pitkin, kun hanki oli kantavaa ja aidan yli pääsi sen kun vain käveli.  Kerran äiti pelästyi oikein kunnolla, että nyt minä olen häipynyt tontilta viimeisen kerran, kun ei se nähnyt minua missään. Minä olin vain mennyt aidan taakse piiloon marjapensaita tutkimaan. Löysin sieltä muutaman viimekesäisen viinimarjan ja vähän jäniksen papanoita, hyvältä maistui molemmat. Äiti niitä jäniksen papanoita kyllä vähän ihmetteli, kysyi meiltä, että minkälaisia vinttikoiria me oikein ollaan olevinamme, kun kaiken maailman jänöjussit mellastavat kakkimassa pitkin pihamaata.

Kaikkea muutakin jännää sieltä lumen alta paljastui. Paras aarre oli erään pehmolelunallen nahkat. Me Pätkän kanssa yhteistyönä se nalle alkutalvella suolestettiin ja minä unohdin sen nahkan vahingossa pihalle ja se jäi lumen alle.  Lumien sulettua jälleen näkemisen riemuissani minä sitten kirmailin pitkin pihaa nallen nahkat suussa ja vahingosta viisastuneena yritin viedä aarteen sisällekin, mutta äiti ei antanut. Minun piti jättää se aarre ulos ja nyt se on ihan kokonaan kadonnut, ei löydy enää mistään. Outo homma. Onneksi pihalta löytyy vielä kaikkea muuta kivaa, muovileluja, luita, keppejä ja paljon käpyjä, joita on mukava jyrsiä pieniksi paloiksi.

Aika nopeasti ne lumet sieltä pihalta loppu viimein lähti, ihan muutamassa päivässä suorastaan. Pääsiäisenä päästiin ensimmäisen kerran grillin tuoksuja haistelemaan. Kovasti me sitä grilliä yritetään aina kytätä, että josko sieltä jotain meillekin tipahtelisi, mutta ei. Ovat penteleet oppineet vahtimaan ruokiaan sen jälkeen kun Pentti pari vuotta sitten niin sanotusti ”putsasi pöydän”. Grillistä oli juuri nostettu terassin pöydälle vajaan kilon verran lihaa ja kanankoivet päälle. Kun herrasväen silmä oli hetkeksi välttänyt, niin Pentti oli kaikessa hiljaisuudessa pistellyt napaansa kaiken! Melkoinen ateria! Pätkällekään ei ollut antanut yhtään, vaikka se oli kovasti osille yrittänyt. Pötsi pinkeänä Pentti oli joutunut juhla-ateriaansa sulattelemaan hyvän tovin. Täytyipä äidin yhdet juoksukisatkin perua Pentiltä tuon ruokarosmoilun johdosta.

Tämän kevään myötä minäkin olen nyt vihdoin päässyt sitä viehettä jahtaamaan. Alkuun minä ihmettelin, että minkä ihmeen takia Pentti pitää semmoista meteliä mokoman repaleisen rätin perään, mutta kyllä minä sen nyt hyvin ymmärrän! Nyt minäkin kiljahtelen ja rimpuilen, kun rätti lähtee liikkeelle, ja kun minä sitten saan sen kiinni, niin minä revin ja ravistelen sen ihan hengettömäksi!  Mitäs yritti karkuun!

Koulunkäyntiä

Minä olen käynyt koulussa, niin kuin lasten kuuluukin käydä. Ensimmäisen kerran minä kävin koulussa neljän kuukauden vanhana. Äiti sanoo, että se koulussa käynti on tärkeää sosiaalistumisen takia, mitä se ikinä sitten tarkoittaakin. Opettajan mielestä minun olisi pitänyt jo osata monia temppuja siihen neljän kuukauden ikään mennessä. Äitiä taisi hieman nolostuttaa myöntää sille opettajalle, ettei ole opettanut minua edes istumaan pyynnöstä. No koulussa me kuitenkin oltiin, mutta kaikeksi onneksi äiti oli sullonut taskunsa täyteen pieniä juuston- ja makkaranpaloja (liian pieniä, jos saan huomauttaa) ja niin minä sitten opettelin istumaan äidin jalan viereen ja katsomaan äitiä silmiin. Enkä siis äidin kättä, vaikka tiesinhän minä, että sieltä kädestä se makkarapalkka löytyy. Koulutunnin loputtua me oltiin ihan onnessamme, niin hyvin meidän koulu oli mennyt! Äidin piti heti oikein soittaa kummillekin ja kertoa miten hienosti minä olin lopputunnista istunut aivan äidin jalan vieressä ja katsoa toljottanut äitiä suoraan silmiin. Kumminkin mielestä se oli valtavan hienoa. Olipa kummi vielä tokaissut, jotta hyvä, että minulle löytyy toinenkin harrastus, jos minulle suunnitellut juoksuharrasteet menee jostain syystä mönkään. Sitten kummi oli vielä pyytänyt äitiä onnittelemaan tokovaliota. Onnitella nyt tokovaliota yhden ainoan koulupäivän jälkeen! On sillä kummilla toisinaan varsin pöljät jutut. Minä kyllä satun tietämään, että semmoisen tokovaliotittelin saamiseksi pitää käydä koulua tosi, tosi, TOSI monta päivää.

Semmoinen oli minun ensimmäinen koulupäiväni ja nyt minä olen siellä koulussa käynyt melkein joka viikko, vaihtelevalla menestyksellä tosin.  Kesällä minä pääsen ihan toisenlaiseen kouluun, ratajuoksukouluun. Pentti-eno on sitä koulua käynyt jo useamman vuoden, ja kilpaillutkin. Minä olen koko pitkän talven ja kevään yrittänyt saada Penttiä kanssani juoksukilpasille, mutta aina sitä Penttiä tuntuu kaiken maailman hajut kiinnostavan enempi. Höh! En minä siitä kuitenkaan hirvittävästi harmistu, osaanhan minä juoksennella ilman Penttiäkin. Äiti sanoo joskus Penttiä laiskiaiseksi, niin vähän Penttiä huvittaa turhanpäiten juoksennella. Kesällä minä pääsen mukaan myös niitä ihkaoikeita juoksukilpailuja seurailemaan ja haistelemaan kisatunnelmia. Jännä nähdä kuinka laiskiaisen niissä käy.

Kisatunnelmia me kävimme jo amstaffi Aadan kanssa haistelemassa koirien vetokelkkakisoissa. Aadaa ihan tärisytti ja värisytti, vaikkei ollut edes kylmä, niin mielenkiintoiselta se vetohomma näytti. Aada taisi löytää kutsumuksensa siitä lajista. Äiti sanoi, ettei minun kyllä kannata sellaiseen harrastukseen ruveta, tottelevaisuuskoulu ja ratajuoksu saavat riittää minulle harrastuksiksi. Vaikka oli se äiti kuullut jostain kummallisia juttuja, ettei ratajuoksijaksi aikova saisi käydä tottelevaisuuskoulua lainkaan. On se vaan onni, ettei meidän äiti sellaisia ohjeita kuuntele, muutenhan minultakin olisi jäänyt monet hyvät herkut saamatta!

Hau!

Äiti sai idean tässä yhtenä iltana, sanoi minulle: ”Spede, sinun pitäisi kirjoittaa päiväkirjaa noista toilailuistasi.” Pentuajan puuhailuistani olisi kuulemma kiva lukea sitten vanhana pappana. Vaikka en minä enää ihan niin paljoa toilaile, kuin silloin aivan pikkupentuna. Harvemmin nykyään tulee enää juostua päin seiniä, onhan minulla ikääkin jo huimat puoli vuotta.

Silloin ihan pienenä, kun olin juuri muuttanut tänne omaan kotiin Antilta, silloin olin kyllä aikamoinen rämäpää. Sisälle tupaan tassuttelin omistajan elkein, moikkasin kaikki talon asukkaat; kissan, muut koirat ja kaikki kaksijalkaiset ja olin kuin olisin aina ollut. Äiti oli sanonut Antille, kun oli minua pentulaatikosta valinnut, että haluaa sen kaikkein touhukkaimman ja riehakkaimman pennun, täällä kotona kun oli tätä porukkaa sen verran paljon vastassa. Äiti luuli, että pieni whippetin pentu jää helposti muiden jalkoihin, jos ei se älyä itsestään meteliä pitää. Ja niinpähän äiti sai taas mitä tilasi ja nyt se ihmettelee miten kaikki jää pennun jalkoihin. Heh! Isot jalat minulla toki onkin, porukan suurimmat! Äiti on tainnut vain unohtaa, että me koiranpennut nyt vaan ollaan kovia häsläämään, se kun on niin tottunut Pentin ja Pirren whippetmäiseen rauhallisuuteen. Pätkäkin on ihan rauhallinen minuun verrattuna, vaikka se on kääpiöpinseri. Koirapuistossa kerran tapasin kääpiöpinsereitä, jotka eivät olleet ollenkaan niin rauhallisia. Niillä tuntui olevan hirmuinen kiire koko ajan joka paikkaan ja kovasti paljon asiaa.

Pätkästä minä kuitenkin sain ihan parhaan leikkikaverin itselleni. Aina kun tekee mieli leikkiä, niin Pätkä on valmiina pieneen pystypainiin tai köydenvetoon. Äiti sanoo, että kääpiöpinserit nyt vaan on sellaisia, ne jaksaa aina vaan, ainakin leikkiä. Pätkälle tuli ihan harmaita hiuksia, vaikka se on vasta kolmevuotias, niin kovasti me ollaan leikitty! Eläinlääkäri sanoi, ettei se kylläkään ole mitenkään vakavaa, minun pentunaskalini on vain hangannut Pätkän päänuppia. Nykyään äiti joutuu jo vähän toppuuttelemaan meidän leikkejä, minun leikkimiset on kuulemma liian riehakkaita. Pah! sanoin minä, ja yritin jatkaa painimaaottelua, mutta sitten äiti selitti, että Pätkä on käynyt lääkärissä ja siellä kerrottiin, että Pätkän selkä on kipeä kun siellä on jotain häikkää. Me ollaan oltu aika surullisia siitä asiasta.

Sen selkähäikän takia meillä varmaan on käynyt se hierojakin Pätkää venyttelemässä ja vanuttelemassa.  Penttikin laittaa aina oikein silmät kiinni ja huokailee, kun sitä hierotaan. Taitaa tykätä. Minä sitä hierontahommaa katselin sivusta vähän kummissani ja menin sitten äidin viereen makaamaan. Äiti näytti miten minuakin sitten vanhempana tullaan hieromaan, eikä se ollut ollenkaan pöllömpää!

Tervetuloa!

Tervetuloa blogiini. Minä olen ratajuoksulinjainen whippetpentu MaXwin Geezer alias Spede, luvassa on siis Spedeilyä!