Minä olen käynyt koulussa, niin kuin lasten kuuluukin käydä. Ensimmäisen kerran minä kävin koulussa neljän kuukauden vanhana. Äiti sanoo, että se koulussa käynti on tärkeää sosiaalistumisen takia, mitä se ikinä sitten tarkoittaakin. Opettajan mielestä minun olisi pitänyt jo osata monia temppuja siihen neljän kuukauden ikään mennessä. Äitiä taisi hieman nolostuttaa myöntää sille opettajalle, ettei ole opettanut minua edes istumaan pyynnöstä. No koulussa me kuitenkin oltiin, mutta kaikeksi onneksi äiti oli sullonut taskunsa täyteen pieniä juuston- ja makkaranpaloja (liian pieniä, jos saan huomauttaa) ja niin minä sitten opettelin istumaan äidin jalan viereen ja katsomaan äitiä silmiin. Enkä siis äidin kättä, vaikka tiesinhän minä, että sieltä kädestä se makkarapalkka löytyy. Koulutunnin loputtua me oltiin ihan onnessamme, niin hyvin meidän koulu oli mennyt! Äidin piti heti oikein soittaa kummillekin ja kertoa miten hienosti minä olin lopputunnista istunut aivan äidin jalan vieressä ja katsoa toljottanut äitiä suoraan silmiin. Kumminkin mielestä se oli valtavan hienoa. Olipa kummi vielä tokaissut, jotta hyvä, että minulle löytyy toinenkin harrastus, jos minulle suunnitellut juoksuharrasteet menee jostain syystä mönkään. Sitten kummi oli vielä pyytänyt äitiä onnittelemaan tokovaliota. Onnitella nyt tokovaliota yhden ainoan koulupäivän jälkeen! On sillä kummilla toisinaan varsin pöljät jutut. Minä kyllä satun tietämään, että semmoisen tokovaliotittelin saamiseksi pitää käydä koulua tosi, tosi, TOSI monta päivää.
Semmoinen oli minun ensimmäinen koulupäiväni ja nyt minä olen siellä koulussa käynyt melkein joka viikko, vaihtelevalla menestyksellä tosin. Kesällä minä pääsen ihan toisenlaiseen kouluun, ratajuoksukouluun. Pentti-eno on sitä koulua käynyt jo useamman vuoden, ja kilpaillutkin. Minä olen koko pitkän talven ja kevään yrittänyt saada Penttiä kanssani juoksukilpasille, mutta aina sitä Penttiä tuntuu kaiken maailman hajut kiinnostavan enempi. Höh! En minä siitä kuitenkaan hirvittävästi harmistu, osaanhan minä juoksennella ilman Penttiäkin. Äiti sanoo joskus Penttiä laiskiaiseksi, niin vähän Penttiä huvittaa turhanpäiten juoksennella. Kesällä minä pääsen mukaan myös niitä ihkaoikeita juoksukilpailuja seurailemaan ja haistelemaan kisatunnelmia. Jännä nähdä kuinka laiskiaisen niissä käy.
Kisatunnelmia me kävimme jo amstaffi Aadan kanssa haistelemassa koirien vetokelkkakisoissa. Aadaa ihan tärisytti ja värisytti, vaikkei ollut edes kylmä, niin mielenkiintoiselta se vetohomma näytti. Aada taisi löytää kutsumuksensa siitä lajista. Äiti sanoi, ettei minun kyllä kannata sellaiseen harrastukseen ruveta, tottelevaisuuskoulu ja ratajuoksu saavat riittää minulle harrastuksiksi. Vaikka oli se äiti kuullut jostain kummallisia juttuja, ettei ratajuoksijaksi aikova saisi käydä tottelevaisuuskoulua lainkaan. On se vaan onni, ettei meidän äiti sellaisia ohjeita kuuntele, muutenhan minultakin olisi jäänyt monet hyvät herkut saamatta!
