Tulihan se kevät jo viimein! Alkoikin jo tympiä se ainainen pukeminen, milloin puettiin toppatakkia, milloin sadetakkia, milloin haalaria, milloin villapaitaa ja milloin puettiin sekä villapaitaa että toppatakkia. Olipa talven kylmimmillä pakkasilla kaiken lisäksi oikein aluspaidatkin. Tossuja ei sentään jouduttu käyttämään, vaikka Pirre olisi kyllä varmasti halunnut nekin. Pirre kun tykkää aina pukeutua kaiken maailman hepeneisiin, se yrittää joskus pukeutua jopa äidin vaateisiin, kun äiti on vetämässä sukkia tai housuja jalkaan. Me pojat ollaan kyllä tukevasti sitä mieltä, että ihan homojen hommaa tuommoinen koirien vaatettaminen!
Lumien sulamisen myötä meidän takapiha meni ihan piloille, ei siellä voinut yhtään juosta kun siellä oli semmoista märkää ja upottavaa lössöä. Hetken aikaa kevättalvella siellä oli kyllä tosi hyvä juosta, muutenkin kun vain meidän tekemiä polkuja pitkin, kun hanki oli kantavaa ja aidan yli pääsi sen kun vain käveli. Kerran äiti pelästyi oikein kunnolla, että nyt minä olen häipynyt tontilta viimeisen kerran, kun ei se nähnyt minua missään. Minä olin vain mennyt aidan taakse piiloon marjapensaita tutkimaan. Löysin sieltä muutaman viimekesäisen viinimarjan ja vähän jäniksen papanoita, hyvältä maistui molemmat. Äiti niitä jäniksen papanoita kyllä vähän ihmetteli, kysyi meiltä, että minkälaisia vinttikoiria me oikein ollaan olevinamme, kun kaiken maailman jänöjussit mellastavat kakkimassa pitkin pihamaata.
Kaikkea muutakin jännää sieltä lumen alta paljastui. Paras aarre oli erään pehmolelunallen nahkat. Me Pätkän kanssa yhteistyönä se nalle alkutalvella suolestettiin ja minä unohdin sen nahkan vahingossa pihalle ja se jäi lumen alle. Lumien sulettua jälleen näkemisen riemuissani minä sitten kirmailin pitkin pihaa nallen nahkat suussa ja vahingosta viisastuneena yritin viedä aarteen sisällekin, mutta äiti ei antanut. Minun piti jättää se aarre ulos ja nyt se on ihan kokonaan kadonnut, ei löydy enää mistään. Outo homma. Onneksi pihalta löytyy vielä kaikkea muuta kivaa, muovileluja, luita, keppejä ja paljon käpyjä, joita on mukava jyrsiä pieniksi paloiksi.
Aika nopeasti ne lumet sieltä pihalta loppu viimein lähti, ihan muutamassa päivässä suorastaan. Pääsiäisenä päästiin ensimmäisen kerran grillin tuoksuja haistelemaan. Kovasti me sitä grilliä yritetään aina kytätä, että josko sieltä jotain meillekin tipahtelisi, mutta ei. Ovat penteleet oppineet vahtimaan ruokiaan sen jälkeen kun Pentti pari vuotta sitten niin sanotusti ”putsasi pöydän”. Grillistä oli juuri nostettu terassin pöydälle vajaan kilon verran lihaa ja kanankoivet päälle. Kun herrasväen silmä oli hetkeksi välttänyt, niin Pentti oli kaikessa hiljaisuudessa pistellyt napaansa kaiken! Melkoinen ateria! Pätkällekään ei ollut antanut yhtään, vaikka se oli kovasti osille yrittänyt. Pötsi pinkeänä Pentti oli joutunut juhla-ateriaansa sulattelemaan hyvän tovin. Täytyipä äidin yhdet juoksukisatkin perua Pentiltä tuon ruokarosmoilun johdosta.
Tämän kevään myötä minäkin olen nyt vihdoin päässyt sitä viehettä jahtaamaan. Alkuun minä ihmettelin, että minkä ihmeen takia Pentti pitää semmoista meteliä mokoman repaleisen rätin perään, mutta kyllä minä sen nyt hyvin ymmärrän! Nyt minäkin kiljahtelen ja rimpuilen, kun rätti lähtee liikkeelle, ja kun minä sitten saan sen kiinni, niin minä revin ja ravistelen sen ihan hengettömäksi! Mitäs yritti karkuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti